Tässä näyttelyssä haluan kertoa täällä esitettyjen taulujeni luomisvaiheista. Raotan tässä omia tunteitani ja ajatuksiani, jotka olivat läsnä kunkin taulun luomishetkellä. Paljastan myös tekniikoita, joita olen käyttänyt maalaamisen aikana näyttämällä luonnoksia, jotka syntyivät ennen varsinaista taulua.
Haluan jakaa, miten ja millä tavalla käsitän tämän maailman kuvataiteen linssin kautta.
Kun harrastetaan kuvataidetta lähes koko elämän ajan, usein esiin nousee kysymys, mitä varten, minkä takia, koska kuvataiteessa on lukematon määrä hienoja taideteoksia. Ja mitä vanhemmaksi tullaan, sitä vakavammaksi ja olennaisemmaksi kysymys muuttuu.
Harrastanko kuvataidetta, koska siihen oli suotuisat olosuhteet vai koska en osaa tehdä mitään muutakaan (ammatillisessa mielessä). Vai onko se sittenkin sielun ääni, mahdottomuus olla sekoittamatta värejä (sotkien itsensä ja kaikki mitä ympärillä on), mahdottomuus olla piirtämättä. Haluan uskoa, että se on kuitenkin toiseksi mainitsemani syy.
Huomasin, että käsitän ympärilläni olevan maailman eri tavalla kuin se, joka ei harrasta kuvataidetta. Tietenkin visuaalinen kuvaus on kaikkein voimakkain tunne, jonka koen ympärilläni. Jopa siinäkin jos vertaan itseäni muusikkoihin tai mihin tahansa muihin taiteellisten ammattien edustajiin, suhtautuminen väreihin ja visuaalinen kuvaus ovat päällimmäisinä maailmankäsityksessäni.
Taidemaalarin elämässä on toki paljon kysymyksiä ja välillä ristiriitoja itsensä kanssa, mikä on mielestäni kaikkein pahinta. Esimerkkinä on mm. ongelma puhtaasti taiteellisen työn ja tilaustyön laadukkaan toteuttamisen välillä. Voiko kyseisessä tapauksessa saavuttaa kompromissin vai onko tämä sittenkin yksi ammattimaisuuden ilmentymistä?
Välillä tuntuu siltä, että olisi helpompaa tehdä työ, joka vastaa täysin tilaajan makumieltymyksiä. Mutta olen monta kertaa todennut, että työ, joka on tehty ilman sielua käyttämällä siis ainoastaan ammattimaisuutta, ei kosketa eikä tavoita katsojaa. Siitä puuttuu vastakaiku, joka on tärkeää sekä tekijän että katsojan näkökulmasta. Jopa sellainen ihminen, joka harvoin käy taidenäyttelyissä, aistii lähes aina inhimillisyyden. Hän tuntee kiinnostusta ja elämän lämpöä; hän aistii taululta tulevan äänen, vaikka kyseessä olisi vain pieni taulu tai vaatimaton piirustus.
Tämän asian tiedostaminen pitää aina valppaana. Se ei anna tilaa lepäämiselle. En siis voi kieroilla, että teen työn nyt sellaisena ja sitten seuraavan kerran siitä tulee paljon parempi. Ei niin, tämä on saattanut pitää paikkansa alkeisopetuksen aikana, vaikka silloinkin kunnianhimoisuus on aina vienyt voiton. Ja tällä hetkellä se on täysin mahdotonta, kun itse olen vastuussa kaikesta siitä, mitä teen. Yritän olla näyttämättä kenellekkään keskeneräisiä töitä (poikkeuksena ovat tietenkin perheenjäseneni ja parhaat ystäväni).
Kun olen muuttanut asumaan Suomeen vuonna 2012, tässä kaikki on lähellä ja näkyvillä. Maine ja rehellisyys itsensä edessä sisältää erittäin suuren tiedon. Se inspiroi ja auttaa kantamaan vastuuta kaikesta tekemästäni työstä.
Näyttelyni ”Paljastuksia taiteestani” 2-30.10.2017
